Vanha Kino kivimakasiinissa

Säännöllinen elokuvateatteritoiminta Paimiossa alkoi marraskuussa 1927, eli jo mykän elokuvan aikaan, jolloin liikemies Kustaa Lehtimaja sisusti kauppias C.A. Hallmanin entiseen varastomakasiiniin ”Teatteri Kinon”. Sisäänkäynti oli Ala-Vistan puoleisesta päädystä ”katutasossa” sijaitsevaan pieneen aulatilaan jossa oli myös lippujen myynti. Aulan vasemmalta seinustalta nousivat rappuset yläkertaan, joka oli kokonaan katsomona. Istuimet olivat ajan tavan mukaan puupenkkejä, ja tilaa oli 110 henkilölle. Katsomon takanurkassa oli iso puilla lämmitettävä kamiina, jolla saatiin edes hiukan lämpöä teatteriin. Konehuone puolestaan tehtiin erillisenä betonikopperona katsomon takaosaan siten että suurin osa konehuoneesta tuli ulos makasiinin päädystä. Esitysprojektoreita oli vanhassa Kinossa koko sen toiminnan ajan vain yksi, joten kokoillan elokuvaesityksessä oli 4-5 pakollista taukoa kelan vaihtamisen vuoksi. 

Vuonna 1934 omistus siirtyi kokeneelle elokuvamiehelle, Armas Kivelle, joka mm. asennutti Kinoon äänilaitteet ja mykkäkausi jäi taakse. Samalla myös uusittiin katsomoa: ennen aivan tasainen lattia tehtiin takaosastaan nousevaksi ja istuimia uusittiin. Vuonna 1939 Kivi suunnitteli rakennuttavansa uuden funkistyylisen elokuvateatterin Paimioon. Piirustukset laati salolainen arkkitehti, mutta tämä hanke ei kuitenkaan toteutunut, ilmeisesti talvisodan syttymisen vuoksi. 

Kiven siirryttyä luotsaamaan teatteria Helsinkiin 1944, Kinon toimintaa jatkoi Aseveliyhdistys. Sen jälkeen oli vuorossa Tillintupa Oy, ja vuonna 1948 teatteri siirtyi Paimion Urheilijat ry:lle. Vuonna 1953 Paimion Urheilijoiden keskuudessa herätettiin ajatus uuden elokuvateatterin rakentamisesta, koska kivimakasiinissa oleva teatteri oli jo käytössä nuhjaantunut, alkeellinen ja kasvavien katsojamäärien myötä myös liian pieni. Ja muutenkaan alun perin varastomakasiiniksi rakennettu rakennus ei ollut paras mahdollinen teatteritoimintaa ajatellen. Uusi elokuvateatteri sitten toteutuikin, kuten jäljempänä on kerrottu, ja Kinon toiminta kivimakasiinissa päättyi uuden teatterin valmistuttua helmikuussa 1955. Vanha kivimakasiini jäi melkein 40 vuodeksi taas varastokäyttöön, ja välillä tämä komea graniittinen rakennus uhattiin jopa purkaa. Järki kuitenkin voitti, ja tänä päivänä makasiini palvelee Sähkömuseona. 
 

Nykyisen Kinon vaiheet

Urheilijat saivat teatteripuuhaansa yhteistyökumppanikseen Paimion maataloustuottajat ry:n, ja niinpä kesällä 1954 alkoivat uuden Kinon rakennustoimet. Piirustukset laati arkkitehti Olavi Kantele, Paimion silloisen rovastin poika. Taloon suunniteltiin ajanmukainen elokuvateatteri, kokous- ja kerhotilat molempien yhdistysten käyttöön, maatalousneuvojan asunto ja urheilijoiden saunatilat. 

Uuden Kinon rakennusurakan hoiti neljän paimiolaisen kirvesmiehen ryhmä, sähkötyöt suoritti Iivari Lähteenmäen sähköliike, putkityöt Vähäsillan paja sekä ovet ja ikkunat tilattiin Akseli Nurmen puutyöliikkeestä. Elokuvateknisistä asennuksista huolehti insinööritoimisto G.W.Berg Helsingistä, samoin pääkaupungista tilattiin istuimet Heteka Oy:ltä.

Helmikuun viimeisenä sunnuntaina 1955 uusi Kino avattiin yleisölle elokuvalla ”Martti Luther”. 
Paimiolaiset ottivat uuden teatterin innolla vastaan, olihan taso nyt aivan toista kuin kivimakasiinin vintillä. Uudessa Kinossa oli alusta alkaen kaksi esityskonetta, joten esitykset olivat tauottomia. Mukavuuksiin kuului myös yhdistetty keskuslämmitys/ilmanvaihto ja sisäwc:t. Tilat olivat väljemmät ja katsomossa oli nyt tilaa 310 katsojalle. Uuden teatterin myötä esitysten määrää lisättiin: viikossa pyöri neljä eri elokuvaa.

Television tulo 1960 –luvun alussa hiljensi radikaalisti elokuvissakäyntejä koko maassa, ja notkahdus tapahtui myös Paimiossa. Esitysten määrää oli pakko supistaa. Samaan aikaan, kun katsomossa alkoi olla yhä tyhjempää, Kinon rakentamisesta jääneet velat erääntyivät maksettavaksi. Vuonna 1965 Urheilijat olivat jo valmiita luopumaan elokuvateatterista, ja halusivat myydä kiinteistön paimiolaiselle yrittäjälle leipomo – ja juhlahuoneistotiloiksi. Maataloustuottajat olivat kuitenkin tätä vastaan, ja niinpä paikallisten viljelijöiden keskuudessa järjestettiin rahankeräys, jolla Kinon velat saatiin maksettua. Tässä yhteydessä Urheilijat luopuivat puoliosuudestaan Kinoon, ja vuodesta 1966 Kino on ollut kokonaan maataloustuottajien omistuksessa. 

1970 –luvulla television lumo oli hieman haihtunut, ja välillä oli hyviäkin vuosia Turhapuroineen ja Bondeineen, vaikkakaan alkuaikojen yleisö- ja esitysmääriin ei enää paluuta ollutkaan. Seuraavan ison uhan Kinon toiminnalle aiheuttivat 1980 –luvun alussa markkinoille saapuneet vuokravideot. Notkahdus yleisömäärissä tapahtui jälleen, mutta ei niin pahaa kuin tv oli aikanaan aiheuttanut.

Vastaiskuna videoille päätettiin aloittaa teatterin kunnostaminen ajanmukaisemmaksi. 1980 –luvun alkuun asti Kino toimi alkuperäisin varustuksin, ainoastaan pieniä maalaus- ym. korjauksia oli vuosien saatossa tehty. Kesällä 1985 aloitettiin isompien uudistusten sarja, kun 2/3 katsomon istuimista uusittiin, eteen jäi vielä vanhoja Hetekan istuimia muistuttamaan entisajoista, ja nykyään Kinon ”puupenkit” ovatkin jo legenda.

Korjaukset jatkuivat 1989, jolloin kiinteistön vesikatto uusittiin kokonaan. Vuoden 1991 operaatioina olivat talon ulkomaalaus sekä projektoreiden hiilikaarilamppujen uusiminen nykyaikaisiksi xenon –lampuiksi. Äänentoistoakin paranneltiin ensin monoäänenä, ja vuonna 1996 saatiin asennettua Dolby Stereo SR nelikanavainen äänentoisto. 

Muita mainittavia uudistuksia ja korjauksia ovat olleet mm. valkokankaan leventäminen 1994, keskuslämmityskattilan uusiminen 1995, katsomon maalaus 1997,  ja salaojien uusiminen 2001.

Ilman maataloustuottajien sitkeyttä olisi elokuvateatteritoiminta loppunut Paimiosta jo ajat sitten,  koska tappiollisiakin vuosia on ollut monta.  Mutta hyvinä vuosina on kiinteistöä ja tekniikkaa siis yritetty uusia ajan tasalle, ja myös Suomen elokuvasäätiö on ollut avustamassa hankkeita.

Tänä päivänä Paimion Kino ei luonnollisestikaan pärjää vertailussa multiplex -teattereiden THX -tasoisten salien kanssa, mutta silti se edustaa maaseututeattereiden  aatelia Suomessa, ja on tekniikaltaan ja mukavuudeltaan hyvää keskitasoa. Kinon olemus kertoo omalla tavallaan myös elokuvan kulta-ajasta. Näitä 1950 –luvulla rakennettuja teattereita oli maassamme aikanaan paljonkin, nykyään ei ole montaakaan jäljellä.

Jari Mäkilä